ihan ok näinkin voi tossuja tehä, tosin hieman tarvisi ajatella tota kehitystä enemmän.

Anteeksi eilinen vuodatus, mutta ahdistus vaan kasvoi niin ettei sisällä pysynyt. Joskus vaan kaikki täyttyy aikanaan. Silloin on vaan keksittävä miten saa ahdistuksen loppumaan.

Menetin kummisetäni, ainoan ihmisen kelle pystyin kertomaan edes hiukan asioistani, v. 1997. Se päivä jolloin menetin hänet, pysäytti mut. Sisälläni raivosin ja itkin. JAoimme ilmaislehtiä perheen kanssa silloin. Päivä oli ihan normi. Illalla menin äitini mukana Pyhäkouluopettaja kokoukseen. Äitini oli tuolloin opettaja. Puhuin papin kanssa samana iltana. Puhuimme siitä, kun olin samana vuonna alku kesästä päässyt ripille. Näin isän ajavan auton seurakuntatalon pihalle. Tuli ihme fiilis. Astuimme autoon äitin kanssa. Korvassani oli radio, joista kuului TPS peli. Siihen aikoihin kuuntelin TPS pelejä korvalappustereoista tai radioista. Äiti ja isä puhelivat jotain etupenkillä ja sitten jonkun ajan päästä äiti kääntyi puolittain takapenkille päin ja sanoi mulle että mulla ei ole kummisetää enää. Maailmani pysähtyi. Kotiin päästyä aloin heittää isoja mainospinoja ja raivosin. Itkin ja huusin. Seuraavana päivänä äiti ei olisi kouluun laittanut. Menin silti. Kävelin lähikouluun kotitaloustunnille ja sieltä oli taksikyyti omalle koululle. Pystyin kotsatunnit olee ja hiukan omassa koulussa. Kun oli siirtyminen liikuntatunnille, otin ja lähin.

Päivät meni, isä muutti melkein veljensä (kummisetäni) kämppää. Sedälle jäi aika vanhahko kissa, kissa oli ennen ollut meillä. Edessä oli joulu, vaan 20 päivän päässä. Huoleni kohdistui siihen että setäni oli luvannut varmaan mennä joulupukiksi lapsille, kuka menee peruu ne?  Entä kuka sanoo hänen entiselle asuinkumppanille?

Monien päivien päästä sain tietää, että sedän oli löytänyt nuoret kylän lapset. Päiviä kului ja kuulin että setäni oli käynyt aamulla lääkärissä ja tullut sieltä. Sain kuulla kun päiviä meni eteenpäin, että setä olisi tehnyt pahaa itselleen ja tietenkin suutuin siihen. Kesti kauan, kauan. Yhtenä päivänä koulusta tultuani, isä tuli ovella vastaan. Hänellä oli kirjekuori. Kuoressa oli ruumiinavaus raportti. Sain vihdoin tietää mikä oli syy, niin nopeaan poismenoon, niin nuoren (hiukan yli 40v).

Tämä setäni poismeno on vaan pieni murunen meidän suvun menetyksestä, mutta hän on toiseksi rakkain. TUolloin 90 luvulla meillä oli enemmän hautajaisia, mitä syntymäpäiviä. Joka vuosi sai melkein vierailla hautuumaalla. Ei tämä 2000 luku paremmaksi muuttunut. En tiä onko tämä menetys ollut mulle, isälle vai äitille suurinta. Kaikkia on koskenut. Mutta he saavat rauhassa levätä. En ole pystynyt enää käymän moikkaamassa tai laittamassa kynttilää heille, Tyttöni on hoitanut asian. Olen nähnyt kuvia heidän lepopaikasta.

Vaikka suru ja paha olo on hälventynyt, eikä tuo 4.12 enää niin paljon pysäytä, niin silti tiedän että olen menettänyt jonkun, jolle voisin puhua. Joka sai mut joka viikonloppu kamalalle automatkalle. Jonka luokse pystyin menee, ettei tarvinut koko sukua kiertää.